Kuten mitä tahansa tapahtumaa suunnitellessa ja
järjestettäessä, paniikki astuu kuvioon aina viime hetkellä.
Vaivalla valmistetut tuotteet pääsevät huomenna ensimmäistä
kertaa päivän valoon asiakkaiden arvioitaviksi. Mielessä liikkuu sekaisin ylpeyttä
ja epäilystä myyntituotteista, välillä jokainen tuote on loistava ja tuntuu
myytävän pilkkahintaan, ja välillä taas tekee mieli piilottaa kaikki tekeleet
maton alle.
Tuotteiden laadukkuudesta ja korkeasta tasosta Milanotiimi
vakuuttaa toinen toistaan jatkuvasti. Facebookissa Milanolaiset jakavat kuviaan
illan tuloksista, ja niin tiimiläiset kuin muutkin uteliaat käyvät antamassa
jatkuvasti positiivista palautetta. Viimeisin ilmestynyt tuote oli Sinin
karpalo-suklaakakku, jonka kuva sai veden herahtamaan kielelle. Kyllä näillä
voi ylpeästi marssia myyntipöydän äärelle!
Kun tuotteiden laadusta on saanut itsensä vakuutettua,
hiipii paniikki koskien toista tärkeää suuretta; määrää. Onko tarpeeksi
tuotteita? Mitä jos pöytä on tyhjä ennen aamukymmentä? Mitä jos puolen päivän
jälkeen pöytä näyttää harakan näykkimältä? Entäpä jos jatkan vielä niiden
tuotteiden valmistusta joita voi kotoa käsin helposti tehdä, ja joihin löytyy
materiaalit, jaksanko kantaa kaiken myytäväksi? Entä jos myyntipöytä ei tyhjene
ollenkaan? Entä jos koko muukin tiimi valvoo salaa koko yön liesi liekeissä, ja
lopulta kakkua ja pullaa on niin, että siitä riittäisi koko Pohjois-Savolle
viikkokausiksi?
Loppukirin paniikissa on se mahtava puoli, että aika tulee
käytetyä tehokkaasti. Korvakorujen paketoinnin ohessa on pyörinyt niin tiski-
kuin pesukonekin. Vaikka kaaos on kotona kasvanut entisestään, alkaa mieli
pikkuhiljaa rauhoittua ja pieni ääni takaraivossa kehoittaa pakkamaan huomisen
tavarat ja käymään levolle. Herätys on ihanasti ennen auringon nousua, ja
toivottavasti ensi yönä koko Kuopio puhaltelee nukkuessaan sadepilvet pois Pohjois-Savosta.
Minulla ei nimittäin vieläkään ole sadetakkia.
-Isa-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti